Olen huomannut itsessäni yllättävän piirteen. Tyypillistä pikkulapsille. Minä ite. Haluaisin mahdollisimman paljon selvitä itse ilman apua. En halua missään mitään erikoiskohtelua siksi, että minulla on kipuja.
Osaan kuitenkin antaa myös periksi ilmeisesti aika helpostikin tarvittaessa. Esimerkiksi tiskaus on hankalaa, joten siskoni käy tiskaamassa luonani. (Miehelläni on menossa rankka työputki, joka kestää ilmeisesti vuoden loppuun asti.)
Tänään jouduin pyytämään apua, että sain haettua kissanhiekkasäkkejä. Isoveljeni käytti minut niitä ostamassa ja kantoi säkit. Mietin, olisinko sittenkin pystynyt itse, selkä oli parempi kuin vielä puolen päivän aikaan.
Jouduin perumaan myös yhdet juhlat, koska ne olivat niin kaukana kotoa enkä pysty ajamaan niin pitkää matkaa autossa. Mietin, olisiko pitänyt silti yrittää. Vaikka tänään, kun kävin työpaikalla pyörähtämässä (5 km matkaa suuntaansa), selkä kiukutteli jo.
Olenko luuseri, joka heittäytyy? Vai pitäisikö antaa useammassa asiassa periksi? Missä on kultainen keskitie? Keneltä apua kehtaa pyytää?
Hattua nostan avun pyynnöstä. Itse kun tekee paljon pidemmälle kun on millään tavalla järkevää. Mutta apua ei voi pyytää!
VastaaPoista