Aika katoaa kivun maailmaan

Kävin eilen kaikkien kipujen uhalla viettämässä isänpäivää isäni luona 100 kilometrin päässä kotoa. Itse ei onneksi tarvinnut ajaa, mikä helpotti paljon. Autossa istuminen oli silti kivuliasta ja reissu oli rankka. Nukuinkin tänään vähän pidempään kuin viime aikoina tavanomaisesti.

Kivut ovat myös pahemmat. Uppoudun kipuun, uppoudun siihen, että yritän olla ajattelematta kipua ja suomatta sille tilaa. Huomaan, että aika vain rientää eteenpäin, mutta minä olen edelleen tässä, kivun kera. Joskus kipu hidastaa aikaa, minuutit ja tunnit kestävät ikuisuuksia. Tänään on siis kuitenkin päinvastoin enkä ehdi tekemään mitään.

Kipujen lisäksi minulla on kutinaa, joka tulee ja menee. Iho kutisee valtavasti silloin. Tiedättekö, sillä tavalla, että tuntuu kuin tulisi hulluksi eikä sitä saa loppumaan. Onneksi se kuitenkin loppui taas hetkeksi allergialääkkeellä. Selkä, kädet, kaula, niska taitavat olla pahimpia. En näe itse niissä mitään, mutta mieheni kertoi eilen, että selässä on ihonvärisiä näppyjä. Kai se on jotain vaaratonta.

Huomenna on lääkäri. Pitää puhua tuosta kutinasta siellä. Jännittää. Löytyykö labrakokeista ja röntgenistä mitään. Ja jos ei, niin mitä sitten? Olenko jo lääkärin mielestä työkuntoinen torstaina? Toivottavasti.